Korutaideyhdistys ry on valinnut lokakuun 10. päivän Korun päiväksi. Päivän ajatus on hyvin yksinkertainen: se rohkaisee jokaista kaivamaan kätköistään korun ja pitämään sitä yllään töissä, kotona, vapaalla tai vaikka lenkkipolulla. 

Sattumoisin sain juuri käsiini uunituoreen "Suomalainen Koru"-kirjan ja sitä selaillessani aloin ihan uudella tavalla miettiä suomalaisen korun historiaa. Huomasin myös, että vaikka en harmikseni olekaan perinyt yhtään ihanaa Eric O. W. Ehrströmin art nouveau-korua enkä huikeaa timantintäyteistä Tillanderia, niin minulla on monenlaista suomalaista korudesignia eri vuosikymmeniltä.

Perinteinen tuohesta pyöritelty kaulanauha on kulkenut mukanani lapsuudesta saakka. Se lienee ostettu jollakin pohjoisen reissulla, jokaiselle perheen naiselle oma. Tuohikoru on ajaton, ja vaikka se ei aina olekaan ollut käytössä, on se kulkenut mukanani muutosta toiseen.

Korulippaani sisällöstä ehdottomasti mieleenpainuvin on Pentti Sarpanevan huikean hieno korusetti, johon kuuluu kaulariipus ja korvakorut. Korusetti kuului tietenkin äidilleni, mutta olen onnistunut siirtämän sen käyttöoikeuden vähitellen itselleni. Pentti Sarpanevan tuotannon tunnetuimpia koruja ovat Kalevala Korulle aikoinaan suunnitellut ja myös Turun Hopean valmistamat erilaiset pronssiset ja hopeiset pitsikorut. Oman korusettini vahvuus on villi suunnittelun vapaus ja uuden muotokielen tunkeutuminen korusuunnitteluun.

Äitini koruista käyttööni on siirtynyt myös kirkkaanpunainen, paksusta ja kovasta muovista valmistettu massiivinen rannerengas. Rannerengas on kuin pieni aikamatka 1970-luvulle, se hehkuu ja kalisee kädessä, ja tipahtelee välillä lattialle kun limittäin toisissaan olevat renkaat irtoavat toisistaan. 

Itse hankkimani korut noudattelevat hyvinkin vallalla olleita muotisuuntauksia. Ruskeasävyisen Aarikan korusetin ostin itselleni ylioppilasjuhliin. Ylioppilaskuvissa korut taisivat varastaa koko huomion, sillä äitini viittasi kuviin kuivakasti "korumainoksina". Korut ovat priimakunnossa, mutta juuri tällä hetkellä ne eivät tunnu luontevilta käyttää.

Irlantilaisen Sabine Lenzin uniikit, käsintehdyt korvakorut ostin Dublinista 1990-luvun puolivälissä. Enibas-merkillä koruja myyvä Sabine Lenz on valmistunut design-alalle Hampurista, mutta muutettuaan Irlantiin vuonna 1991 hänen mielenkiintonsa kääntyi koruihin. Sabine Lenz suunnittelee ja valmistaa koruja edelleen; katso www.enibas.com. Omat korvakoruni ovat rakkaat kahdesta syystä: ne ovat edelleen mielestäni valtavan kauniit ja niihin liittyy vahva Irlannin matkan muisto. 

1990-luvun loppupuolella kiertelin taidenäyttelyitä Lahden seudulla ja kirjoittelin niistä artikkeleita Etelä-Suomen Sanomiin. Yhdellä tällaisella reissulla Sysmän Suvi-Pinxissä vastaan käveli vastustamaton sormus: se lähti mukaani siltä seisomalta. Valitettavasti sormus sujahti suoraan sormeen, eikä sen mukana tullut minkään valtakunnan infolappua, joten olen vuosien saatossa unohtanut kokonaan, kuka tämän sormuksen suunnittelija ja tekijä oli. Kaunis kiitos hänelle, kuka lienetkin?

Osa rakkaimmista koruistani ovat ihan puhdasta rihkamaa – ainakin, jos niitä katsotaan designin puolelta. 1980-luvulla oli vielä tapana, että hankittiin kirjeenvaihtoystäviä maailmalta: minullakin oli kirjeenvaihtokaveri Intiassa ja Brasiliassa. Brasiliasta sain aikoinani pikkuisen sudenkorentoriipuksen ja Intiasta hopeisen, hyvin tyypillisen korusetin. Sudenkorento lienee roikkunut kaulassani enemmän kuin mikään muu koru. 

Kanarian saarilta tuliaisena saatu lintu- ja kasviaiheinen riipus sekä Kiinasta tuotu helminauha ovat myös minulle erityisiä. Muistan aina, kuinka Kiinan helminauhan tuoja kertoi seuranneensa emaloitujen helmien valmistusprosessia ja totesi sen takia: "Arvostan niitä painonsa arvosta kultaa". 

Niin kuin monella muullakin, myös minulla Kalevala Korulla on aina ollut erityinen paikka sydämessä. Kalevala Koru aloitti toimintansa 1930-luvulla ja se on vuosien varrella pystynyt sekä uudistumaan, modernisoitumaan että pitämään myös perinteisen malliston kunniassa.  

Ensimmäiset Kalevala Koruni olivat "Lintunen"-sarjan pronssiset korvakorut ja rannekoru. 2000-luvulla ihailin Kirsti Doukasin ehtymätöntä luomisvoimaa ja hankin "Vanamo"-koruja. Viime vuonna sain pronssihääpäivälahjaksi Vesa Nilssonin suunnitteleman "Astro"-setin. Koska pidän "Astrosta" niin paljon, päätin, että se ei kuulu juhlaan vaan ihan jokaiseen päivään: korvakorut roikkuvat korvissani lähes päivittäin.

Eniten huomiota saanut koruni on monivärinen, runsas nappikoru. Pukeudun usein mustaan ja nappikorun avulla saan mukavaa väripilkettä olemukseeni. Nappikoru on sen verran voimallinen, että usein täysin tuntemattomat naiset pysäyttävät minut kaupoissa ja kahviloissa kysyäkseen korusta. Eikä ihme, kysyisin ehkä itsekin! Ja nappikorun myötä muistan aina lämmöllä Coco Chanelia, joka arvosti arvottomia pukukoruja ja aitoja koruja yhtä paljon, ja käytti niitä iloisesti yhtä aikaa. 

Nautitaan koruista, ei vain Korun päivänä, vaan joka päivä. Korut on tehty kannettavaksi, ei laatikossa säilytettäväksi!