Helena-tädin mökille saavuttiin pientä lehtikujaa pitkin. Piti katsoa tarkkaan, mihin paljaat varpaat asetti, ettei olisi astunut kyyn päälle. Muistan korkeat heinikot, vihaiset paarmat ja vanhan vaaleaan puurakennuksen. Pihalla oli kaunis pieni puutarha täynnä kukkia ja vihreä saunarakennus sekä liiterirakennus ulkokäymälöineen. Lehtorannassa vietti kesiään iäkäs naimaton kansakoulunopettaja Helena, isoäitini sisar.
Rakennus oli vanha ja charmantisti rapistunut. Siinä oli kaksi sisäänkäyntiä: lasikuistin yksityinen sisäänkäynti ja ns. julkinen pääsisäänkäynti, joka johti suureen saliin. Salissa oli toiminut joskus muinoin kyläkauppa. Rakennus kuului läheiseen Lahdenperän taloon. Talon kolme tytärtä saivat perinnönjaossa vaalean talon eliniäkseen käyttöönsä yhteiseksi kesähuvilaksi. Ajan heistä jättäessä se palautuisi jälleen takaisin päätaloon. Päätalossa asuivat tuolloin pikkuserkkuni, leikkikaverini.
Jäin kerran alle kouluikäisenä kaksin Helena-tädin kanssa huvilalle. Lehtorannassa oli tsehovilainen hieman pysähtynyt tunnelma, elettiin ruoka-aikojen ehdoilla; lapsena tuntui, että aika kului siellä hitaammin kuin missään muualla. Suojaisaan pihaan ei tuullut. Liian kuumina päivinä vetäydyin peräkammariin loikoilemaan. Helena-täti oli säilyttänyt vanhoja oppilaidensa tekemiä kouluvihkoja, joiden kuvien katselemisesta nautin. Toinen viileä ja salaperäisen jännittävä paikka oli vintti, josta löytyi kaikenlaista kiinnostavaa: sodanaikaisia paperista tehtyjä kenkiä, vanhoja lehtiä, kirjeitä ja matka-arkkuja täynnä vanhoja vaatteita naamiaisleikkeihin. Pikkutytön silmin hienoin esine koko talossa oli kuitenkin Helena-tädin harmoonin päällä kiiltelevä suuri vihertävä lasikappale. Leikeissämme se oli suunnattoman arvokas, aikoja sitten kadonnut kuninkaallinen aarre.
Parasta Helena-tädin huvilalla oli kuitenkin mansikkamaa. Meillä oli pikkuserkkujeni kanssa mieluisa tehtävä kerätä mansikoita leivontaa, hilloja ja mehua varten, mutta suurin osa marjoista meni kyllä omaan suuhumme. Urakkamme jälkeen istuimme salin pöydän ääreen odottamaan palkintoamme: unelmatorttua ja mansikkamehua. Muistan, miten salin lautalattia narisi ja jousti Helena-tädin tuodessa herkkuja pöytään. Oven pielessä ollut vaalea astiakaappi resonoi niin voimakkaasti, että pelkäsin siellä olevien astioiden hajoavan.
Helena-tätiä ei enää ole. Lehtorannassa asustaa nykyään kuvien pikkuserkkuni, lapsuuden leikkitoverini perheineen, he ovat kunnostanut pieteetillä vanhan huvilan kodikseen. Paljon on muuttunut, mutta salissa on yhä vihreä lasinkappale kunniapaikalla.
Kuvat yksityisalbumista
.
