Museot ovat olleet suurten haasteiden edessä, miten vastata uuden yhä enemmän elämyksiä korostavan maailman ja erilaisia museokokemuksia halajavan ylesön toiveisiin?
Osalle museo on perinteisesti ollut rauhallinen hiljentymispaikka, jossa esineet ovat etusijalla. Pelkkä esine yksin ei enää välttämättä houkuttele. Alan harrastajalle tai asiantuntijalle esineen kulttuurihistoriallinen tausta, materiaali, valmistusmenetelmät ja sen paikka taiteen historiassa kertoo jo paljon. Kaikille se ei kuitenkaan riitä.
Osa haluaa hands-on- kokemuksen, valmistaa itse vastaavan esineen, sukeltaa virtuaalimaailmaan tai pukeutua rooliasuihin päästäkseen sisään historiaan. Osa rakastaa draamakierroksia, jotkut haluavat lukea pelkkää faktaa, joku haluaa kokea kaiken näyttöruudun kautta. Itse rakastan historian elävöittämistä tarinoilla. Hyvää opasta ei voita mikään.
Erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten saaminen museoihin on haaste. Mikä eteen? Pojalleni mahdollinen pokemonin löytäminen museosta oli suuri jännityksen aihe. Ehkäpä sen suuntaista museokokemusta voisi myös kehittää? Tärkeäähän on saada ihmiset sisälle museoon. Vasta sen jälkeen museolla esineineen ja niiden kantamine tarinoineen on mahdollisuus valloittaa yleisönsä.
Olen vieraillut toukokuussa uudelleen avatussa Helsingin Kaupunginmuseossa jo muutamaan otteeseen. Joka kerta se ilahduttaa. Museoon on vapaa sisäänpääsy, kynnystä astua museoon on onnistuneesti pystytty madaltamaan. Jo aula on kutsuva, siellä on rentoja tuoleja, tapeteistakin on tehty valloittava aikajana. Pöytien ääressä voi pitää kokouksia, tavata kavereita tai ihan hengata. Kesällä sisäpiha myös houkuttaa. Tiloja voi myös vuokrata eri tarkoituksiin.
Museo koostuu erilaisista näyttelyistä, menneisyyden tiloista ja paikoista. Yläkerrassa on vaihtuva näyttelytila, museokokonaisuudesta löytyy lapsille on oma museonsa sekä Helsingin valitut palat-näyttely, aikakone, kuvaselaamo, kasarikokoushuone ja paljon muuta. Kaupunkilaiset ovat olleet paitsi toiveineen mukana suunnittelemassa kokonaisuutta, myös konkreettisesti mukana itse toiminnassa. Lasten Kaupungissa on 1970-luvun mummola, josta löytyy oikea mummi ja vaarikin. He toimivat museossa vapaaehtoisvoimin leikittämässä ja kertomassa tarinoita.
Kaikkia museon eri osastoja ei ole edes välttämätöntä kokea kerralla. Sinne voi piipahtaa lounastunnilla, shoppailukierroksen päätteeksi tai sopia sen kohtauspaikaksi. Museosta on pikkuhiljaa muotoutumassa eräänlainen "helsinkiläisten olohuone". Kiva museokauppa ja museon rinnalla toimiva kahvila/ravintola houkuttelevat myös antimillaan.
Mitä minä, kuudennen polven helsinkiläinen haen museoltani? Tietoa, elämystä ja tarinaa. Kokonaisvaltaista kokemusta. Hyppyä johonkin toiseen ulottuvuuteen, menneisyyden aistimista ja tuttuuden löytämistä sekä kokemuksellisuutta. Näihin haasteisiin museo vastasi mielestäni hienosti. Taidehistorioitsijana iloitsen, että museo koostuu rakennuksista eri aikakausilta: 1700-luvulta nykypäivään. Vanhoihin rakennuksiin liittyvät nyt paitsi museon kuvaamat aikatasot, myös rakennusten oma historia, joka aina välillä pilkistää esiin.
Helsingin Kaupunginmuseo, Aleksanterinkatu 16
Kirjoittanut: Katja Weiland-Särmälä
