Eletään vuotta 1912 pikkukaupunki Porvoossa. Muuttokuorma pysähtyy keltaisen tuomiorovastin pappilan eteen. Tien toiselta puolen, kappalaisen talosta tarkastellaan verhojen raosta, millainen on uusi pappilaan muuttava perhe: Edvard ja Ellen Hannula lapsineen, heidän tulevat naapurinsa.
Rakennukseen kannetaan kimaltelevia kattokruunuja, arvohuonekaluja, maalauksia ja muita hienouksia. Pappilassahan on toki oma inventaariokalustuksensa, mutta monesti ne eivät ole riittäviä ja papit halusivat oman kodin tuntua tutuilla ja rakkailla kalusteilla ja esineillä.
Matka kahden talon välillä ei ollut pitkä. Eikä aikaakaan kun pappiloiden nuorista tuli ystäviä. He saattoivat seurata toisiaan talon ikkunoista. Kappalaisen talon nuori mies, Johannes eli "Jonkka", ajoittikin lähtönsä juuri sopivasti samaan aikaan kuin tuomiorovastin tytär Edita eli tuttavallisemmin "Etti" oli lähdössä portista kävelylle. Asia johti toiseen ja katseet kävivät yhä lemmekkäimmiksi. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Johannes lähti opiskelemaan agronomiksi. Hän alkoi kirjoittaa Ettille kirjeitä opiskeluaikanaan Helsingistä ja sen jälkeen Hämeen läänin maanviljelysseuran harjoittelupaikastaan Hämeenlinnasta .
Kirjeet ovat siinä mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä tuolloin ne olivat väline, jolla tutustuttiin toisiinsa. Parilla, joka asui eri kaupungeissa, yhteinen kahdenkeskeinen aika oli vähissä. Kirjeiden kautta välittyvät nuorten unelmat, arvot, toiveet ja koko maailmankatsomus. Vaikka molempien kotikieli oli ruotsi, suomalaisuusaatteen innoittamina he kirjoittivat keskenään suomeksi. Kirjeet ovat täynnä rakkautta, ristiriitoja, arkipäivän sattumuksia ja vannomista ja vakuuttelua tunteiden kestävyydestä. Kirjeissä maalataan tulevaa kuvaa avioliitosta: millaista yhteinen elämä tulee olemaan. Välillä harmitellaan, kun toinen ei ole kirjoittanut tarpeeksi tiiviiseen tahtiin. Rakkaus kuitenkin syveni ja pari kihlautui. Kirjeissä aletaan myös suunnittelemaan uutta, yhteistä kotia.
Entäpä pappila tänään? Pappilassa koittaa taas uusi aika ja juuri nyt sinne ollaan jälleen kantamassa sisään huonekaluja. Upea rakennus on heräämässä henkiin pitkän restaurointiurakan jäljiltä. Se toimii yhä seurakunnan tilana, vaikkei pappi siellä enää virallisesti asukaan. Porvoossa on tehty todellinen kulttuuriteko tämän rakennuksen entisöinnin ja miljöön säilyttämisen eteen.
Tuhannet kiitokset Dan Tallberg ja Kirsti Sund mielenkiintoisesta päivästä, kun sain vierailla Porvoon kauniissa pappiloissa, kerron blogissani toisesta pappilasta, kappalaisen talosta, joskus myöhemmin lisää.
