Kun olin pieni, vietin välillä erinäisiä aikoja sairaalassa. Tuolloin vanhemmat eivät saaneet jäädä lastensa luo yöksi. En muista näistä ajoista itse paljoakaan, kenties siitä jäi kuitenkin pieni pelko lääkäreitä ja sairaaloita kohtaan. Pienenä kysyin aina, minne lääkäriin menisimme, sillä halusin mennä aina sinne "missä olivat ne muumipeikot" eli Auroran sairaalaan. Se oli ensikosketukseni siihen, miten ympäristöön sijoitetun taiteen kautta ikäväkin asia muuttui vähemmän pelottavaksi.
Designmuseossa on ajatuksia herättävä näyttely, jossa kerrotaan, miten muotoilun, värien ja ergonomisen sekä potilasystävällisen suunnittelun kautta sairaala ja parantolaympäristöä on pyritty tekemään potilaille miellyttävämmäksi.
Luin hiljattain mielenkiintoisen Anne Ollilan kirjan "Kirjoituksia kulttuurista, sukupuolesta ja historiasta", jonka eräässä luvussa pohdittiin parantolaelämää. Ollila kirjoittaa siitä, miten parantolassa kiire menettää merkityksensä. Kukaan ei parantolaan mennessään tiennyt, kauanko siellä joutuisi olemaan. Parantolassaoloaika oli eräänlainen välitila, murtuma ajassa. Aikataulut, joka oli sitoutettu normaaliin elämään, katosivat. Ajasta muodostui loputtomien, pitkien, samankaltaisten päivien toistuva virta. Toisaalta aikaa tuntui olevan loputtomasti, toisaalta tunne sen rajallisuudesta oli ilmeinen, joillekin aika merkitsi kilpajuoksua viikatemiestä vastaan. Parantoloita kutsuttiin myös "kuoleman odotushuoneiksi".
Vaikka sinänsä ajalla ei ollut merkitystä, parantoloissa elettiin kellon mukaan. Parantolassa ja sairaalassa noudatettiin omia aikatauluja ja rutiineja ja siellä oleville potilaille muodostui oma parantolan toimintoihin kytkeytyvä aikakäsitys. Tapahtui laitostumista. Toisaalta parantolan päiväjärjestys, jossa itse ei tarvinnut suunnitella mitään, takasi Ollilan mukaan levollisen ja rauhallisen ilmapiirin, jota pidettiin otollisena sairaudesta toipumiselle. Potilaille, jotka viettivät sairaaloissa tai parantoloissa pitkiä aikoja, ympäristön merkitys korostui.
Alvar ja Aino Aallon vuosina 1929-33 suunnittelema Paimion parantola oli Aallon mukaan "medicininen instrumentti", jolla hän tarkoitti sitä, että myös itse rakennus toimisi yhtenä parantavana elementtinä. Rakennuksen suunnittelussa otettiin huomioon mm. ilmansuunnat ja tilojen suunnittelussa otettiin huomioon auringon kierto. Potilaiden lepääminen aurinkoparvekkeilla kuului tuberkuloosin hoitomenetelmiin, ja näin ollen nämä parvekkeet olivat tärkeä osa parantolarakennusten arkkitehtuuria.
Parantolamaailma oli monellakin tapaa välitila. Potilaat, joita tartuntapelon vuoksi kartettiin ulkomaailmassa, elivät parantolassa omassa maailmassaan kaltaistensa kanssa. Stigma oli poissa. Seurustelu toisten potilaitten kanssa oli monelle parantola-ajan kohokohtia. Eräs potilas muistelee "Kotiudun pian parantolan komentoon ja tunsin itseni ihan herrasväeksi. Oli tosiaan oltavat: hyvä ruoka, upeat ruoka-ja seurustelusalitt ja kaikki muut tilat sen mukaisia". Osalle parantolaelämä edusti elintason nousua: sai mukavan oman sängyn, miellyttävän ympäristön, riittävästi ruokaa ja kokemuksen siitä, että hänestä huolehditaan.
Aaltojen perusperiaatteita oli humanismi, joka merkitsi sitä, että arkkitehti otti suunnittelussaan huomioon potilaan tarpeet. Mutta myös sitä, että parantola oli sosiaalinen kokonaistaideteos, joka oli tarkoitettu "kaikille ihmisille". Aaltojen huolellinen paneutuminen suunnitteluun kertoi heidän arvostuksestaa myös potilaita kohtaan. Taustalla voi nähdä sosiaalisen vastuun tematiikkaa.
Designmuseon näyttely on hyvä muistutus siitä, että paraneminen on monella tapaa kokonaisvaltainen prosessi. Uusia sairaaloita ja hoitomuotoja suunnitellessa on hyvä muistaa, että lääkityksen ja rutiininomaisen hoidon lisäksi myös potilasta huomioivalla ympäristöllä ja tavalla kohdella potilasta on suuri merkitys. On tärkeää antaa arvo potilaan ajalle.
Designmuseon näyttely Healing-parantumisen muotoilua 26.1.–11.3.
