Yli miljoonan napin mies

Oululainen Pentti Koivunen alkoi kerätä nappeja 1970-luvulla. Nyt niitä on kertynyt jo yli miljoona, ja kaikki on hankittu Suomesta. Kokoelma kertoo muodin ja tekniikan historiasta.

Omakotitalon varastohuoneessa on seinän kokoinen hylly muovisia säilytyslaatikoita. Pentti Koivusen nappikokoelma tekee vaikutuksen silkalla koollaan. Maidonvalkoisten muovisten makeisrasioiden sisällä on irtokarkkien sijaan kaikenkirjavia nappeja. Aika namuja nekin.

Oulun yliopiston entinen arkeologian lehtori Pentti Koivunen valitsee hyllystä laatikon ja avaa sen kannen.

– Tässä on yksi hyvin kiinnostava kokonaisuus: torniolaisen kulttuurisuvun napit 1800–1900-vaihteesta.

Lähempään tarkasteluun poimitaan myös Böömissä 1900-luvun alkupuolella valmistetut lasinapit, kokonainen Sarviksen pahvirasia sekä erä Suomen puolustusvoimien metalli- ja muovinappeja.

Pentti Koivunen aloitti nappien keräämisen 30 vuotta sitten. Omiksi suosikeikseen hän nostaa Aarikan puunapit 1950-luvulta.

Arkeologille napit ovat kaivauksista tuttuja löydöksiä.

– Yksinkertaistaen voi sanoa, että useimmiten vaate ja sen mukana napinreikä häviävät, mutta nappi säilyy, Pentti Koivunen tiivistää.

– Aloitin nappien keräilyn 1970-luvulla. Kun kävin läpi pohjoisten suurten kaivausten materiaalia, minulle selvisi, ettei alalta ollut perustutkimusta. Ajattelin, että tästä saisin harmittoman sivuharrastuksen.

Napit kertovat niin muodin, valmistustekniikan kuin kansainvälisten suhteiden kehityksestä.

– Iijokilaaksossa Kierikin alueella tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa löysimme kivikautisia meripihkanappeja. Tänne pohjan perukoille ne ovat tulleet Itä-Preussista kaupankäynnin myötä. Me veimme muun muassa traania eli hylkeen rasvaa ja toimme kaikkea tarpeellista, kuten nappeja.

Ammattieettisistä syistä Pentti Koivusen kokoelmassa ei ole maalöytönappeja, vaikka niitäkin olisi nykyisin antiikkimarkkinoilla tarjolla. Hänen kokoelmansa pääosa ajoittuu 1800-luvun lopulta nykypäivään.

Muovi tuli muotiin ryminällä 1950-luvulla. Eri puolille Suomea perustettiin pieniä muovitehtaita, tässä Kemissä toimineen tehtaan herkullista mallistoa.

Napit vastakkain

Tarpeellisuudestaan huolimatta nappi ei ole ollut kansan suussa hyvässä maineessa. Napeilla pelaamista ei katsota hyvällä. Ja jos ollaan napit vastakkain, ollaan ongelmissa.

Myös nappikeräilyn maine on sekin hiukan kyseenalainen, ainakin kirjailija August Strindbergin mielestä:

– Strindberg keksi novelliinsa tiedemiehen tutkimuskohteeksi nappikeräilyn, ”knappologian”, Pentti Koivunen kertoo.

Knappologiallaan Strindberg pilkkasi turhaa tieteellistä tutkimusta, jonka tosiasiallinen tavoite oli 1800-luvun Ruotsissa tutkijan yhteiskunnallisen aseman pönkittäminen. Sanaa käytetään ruotsin kielessä edelleen kuvamaan tieteellisen luokittelun savuverhoon kiedottua turhaa nippelitietoa.

Yliopistomies Pentti Koivusta termi hymyilyttää, koska hän on hyvin kaukaista sukua kirjailijamestarille.

Torniolaisen kulttuurisuvun napeissa on kiinnostavaa paitsi niiden laadukkuus, myös tieto entisistä omistajista.

Suvun historiaa napeissa

Oman kokoelmansa Pentti Koivunen on luetteloinut juoksevin numeroin eriksi.

– Jokainen tekemäni hankinta on oma eränsä. Yksi erä voi olla yksi kiinnostava nappi, tai sitten se voi sisältää kaikki vanhan turkisompelimon 26 442 nappia. Tällä hetkellä viimeisin erä on numero 398.

Yhteensä nappeja on arviolta lähes miljoona. Koivunen on hankkinut ne kaikki Suomesta, useimmat antiikki- ja vanhan tavaran kauppiaiden kautta.

– Tutut kauppiaat ottavat minulle pesien tyhjennyksistä mummon nappipurkin talteen.

Erityisen kiinnostavaksi napit tulevat, jos niiden tausta tunnetaan. Keräilijä haluaa tietää, kuka napit on ennen häntä kerännyt.

Pentti Koivunen avaa ensimmäisen hyllystä ottamansa laatikon. Olohuoneen sohvapöytä täyttyy torniolaissuvun napeista. Siinä missä maallikko näkee kiinnostavia nappeja siisteiksi seppeleiksi lankaan kerättyinä, keräilijä etsii eri ikäisiä kerrostumia ja taidehistorian tyylien kirjoa.

Laatikon nappien määrä ja laadukkuus ylittävät keskimääräisen nappipurkin sisällön, ja tiedossa on entisen omistajan nimen lisäksi talokin, josta napit ovat tulleet.

– Yleensä perusnappipurkissa ei ole mitään kovin arvokasta. Ehkä musta, hiottu lasinappi tai puusydämeen ommeltu kangasnappi. Harvemmin tapaa hopeisia venäläisiä niellokoristeisia nappeja, joita käytettiin naisten kaulaan asti napitetuissa leningeissä 1800-luvun loppupuolella. Niellotekniikassa hopea-rikkiseos sulatetaan hopeapohjan syvennyksiin.

Messinkirunkoon sovitetut hiotut lasinapit on todennäköisesti tehty naisen puseroa varten 1900-luvun alussa nykyisessä Tšekissä.

Lasi vaihtui muoviin

Nappien historia on muodin ja tekniikan historiaa. Hieno esimerkki ovat ylelliset böömiläisnapit.

– Nämä lasiset böömiläisnapit ovat pietarsaarelaisen kaupan varastoista. Takahuoneisiin jäi yleensä sellainen tavara, joka oli käynyt vanhanaikaiseksi esimerkiksi tyylinsä tai materiaalinsa vuoksi, Pentti Koivunen kertoo.

– Kauniiden lasinappien äärellä voi vain ihastella niiden tekijöiden taidokkuutta. Böömiläinen lasinvalmistustaito on edelleen maailmankuulua.

Nykyihmiselle on outo ajatus, että nappi voisi rikkoutua vaikka pesussa. Lasinapit ovatkin vaihtuneet muovisiin. Osa kokoelman napeista on yhä alkuperäisissä myyntipakkauksissaan, joista selviää valmistaja.

– Sarvis on ollut Pohjoismaiden suurin muovinappien valmistaja.

Tamperelainen Sarvis perustettiin 1921, ja se valmisti aluksi muun muassa nappeja ja solkia maitopohjaisesta kaseiinista. Koivusella on alkuperäispakkauksissa olevia Sarviksen nappeja 1940- ja 50-luvulta.

Sotilasnappeja pesulasta

Tutkittua tietoa napeista on vähän. Poikkeuksen muodostaa militaria, koska sotilaspukeutumista on säädelty kirjallisilla ohjeilla. Sotilasnapit on perinteisesti tehty kestämään. Ennen muovien kehittymistä niitä tehtiin eri metalleista.

– Muistan omalta varusmiesajaltani 1960-luvulta, kuinka työpuvussa oli vielä messinkiset napit. Samaa mallia oli käytetty 1920-luvulta lähtien.

Pentti Koivusen kokoelmaan sotilasnappeja kertyi kerralla kottikärryllinen, kun Oulusta lakkautettiin puolustusvoimien pesula. Pienempi erä sotilasnappeja löytyi Valtion pukutehtaan tiloista Hämeenlinnasta.

Kokoelmansa helmeksi Koivunen nimeää Aarikan 1950-luvun käsintehdyt napit alkuperäisessä isossa myyntirasiassaan.

Eksoottisista puulajeista veistettyjä nappeja myytiin yksittäin legendaarisessa oululaisessa Pohjan Some -designliikkeessä, jossa myytiin myös vaatteita. Selkeän geometriset puunapit hivelevät silmää.

– Nämä ovat selkeästi oman aikansa ilmentymiä, taidokasta taidekäsityötä hienoista materiaaleista, Koivunen sanoo.

Kaija Aarikka ei löytänyt 1950-luvun alussa sopivia nappeja suunnittelemaansa asuun, joten hän teki ne itse. Aarikan napit on tehty eri jalopuista.

Mistä napin arvo muodostuu?

Materiaalit vaikuttavat: arvometallit, lasi on muovia arvostetumpaa, simpukankuorinapit ovat jo olleet aikanaan arvostettuja.

Valmistajat: esimerkiksi Aarikka, joka edustaa jo menneisyyttä. Alkuperäispakkaukset ja pahviset myyntitaulut kertovat valmistajasta. Yksilöllisillä, harvinaisilla designnapeilla on arvoa.

Ikä ei ole yleensä arvokriteeri, ja se on usein vaikea määrittää. Kunto ei ole keskeinen tekijä tutkijalle, mutta esimerkiksi kiinnityssilmukan puuttuminen lasinapista pudottaa arvoa.

Juttu on julkaistu Antiikki & Designissa 1/2016.

Seuraa meitä somessa