Löytöjä Ateneumissa

Missä tämä teos on ollut? Miksi en ole nähnyt sitä aiemmin? Eino Leino yhtä aikaa kaikessa suuruudessaan ja pelokkuudessaan, loistavan Antti Favénin kuvaamana. Muotokuva on niin syvällä Eino Leinon persoonassa, että koskaan enää en voi ajatella runoilijaa ilman tätä tuskaisen epäluuloista kuvajaista, joka tuijottaa minua intensiivisesti silmiin. Nerouden ja hulluuden rajamailla, siellä kuvaa Eino Leinoa Antti Favén.

Antti Favén: Eino Leinon muotokuva (1922). Ateneumin taidemuseo, Antellin kokoelmat. Kuva: Kansallisgalleria/Henri Tuomi.

Ateneum avasi keväällä kokonaan uudistetun kokoelmanäyttelyn "Suomen taiteen tarinan", jossa ajatuksena oli tehdä uusia rinnastuksia ja nostaa esiin teoksia, jotka ovat jääneet unohduksiin. Siinä näyttely onnistuu. Esimerkiksi juuri Suomen paras muotokuvaaja Antti Favén esittäytyy Eino Leinon muotokuvan lisäksi taiteilija Fahle Basilierin suurikokoisella, psykologisessa ihmiskuvauksessaan vähän liiankin osuvalla muotokuvalla. Kumpaakaan kuvaa ei ole aikoihin nähty, ja ellei Antti Favén ole ennestään tuttu, täytyy nimen jäädä näillä mestariteoksilla välittömästi mieleen.

Martti Ranttila: Kellokauppa (1933). Ateneumin taidemuseo, Yrjö ja Nanny Kauniston kokoelma. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

"Suomen taiteen tarina" on katsojalle hauska ja haasteellinen, sillä runsaudessaan se antaa valinnanvaraa. Tiivis ja yltäkylläinen ripustus ei tarjoile vain yhtä totuttua kertomusta. Pakolliset klassikot ovat kyllä siellä, mutta niitä ei tyrkytetä kävijöille ainoana oikeana totuutena. Kirjoitettu ja usein esitetty taidehistoria on usein kaavoihin kangistunut ja kanonisoitu, se toistaa vain yleisesti tunnustettuja tarinoita. Rinnakkaisia kertomuksia ei kerrota, vaikka syytä olisi. 

Otetaan nyt esimerkiksi Martti Ranttila, ei kovin tuttu nimi, vai mitä? Ja miten hieno, täydellinen tilannekuva on hänen "Kellokauppansa". Maalauksesta voi lukea kokonaisen tarinan, ja myöhemmin huomaan, että maalaukseen on upotettu myös taiteilijan omakuva.

Yrjö Saarinen: Lepohetki (1942). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Suomalaisten teosten lomaan on siroteltu myös kokoelman ulkomaisia klassikoita muistuttamaan meitä siitä, että Suomen taiteen tarina ei ole syntynyt tyhjiössä. Suomalaiset taiteilijat ovat aina olleet ajan hermoilla, opiskelleet ulkomailla ja omaksuneet kukin tavallaan vallalla olevat ismit ja aatteet omaan taiteeseensa. Siten Suomen taiteen tarinaa ei voi kertoa ilman suurimpia ulkopuolisia vaikuttajia.

Yrjö Saarinen ei opiskellut taidetta eikä matkustellut ulkomailla, mutta silti hänen teoksensa voidaan helposti sijoittaa kansainvälisen ekspressionismin alle. Saarisen kuvissa hehkuvat aurinkoiset värit ja hienovireinen erotiikka, jotka nappaavat huomion runsaan ripustuksen keskeltä. Katsokaa tuota komeaa, jänteikästä miehen vartaloa "Lepohetken" oikeassa reunassa – mikä miesvartalon ylistyslaulu!

Elga Sesemann: Katu (1945). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Karjalainen.

Meillä on perheen kanssa taidemuseoissa leikki, jossa jokainen saa valita näyttelyhuoneesta yhden teoksen "itselleen". Kun valinnan tekee puhtaasti omasta mieltymyksestä, ei valittu teos yleensä koskaan ole tunnettu klassikko. Schjerfbeckin sijasta voisin itse esimerkiksi katsella kotonani mieluummin Elga Sesemannin teosta "Katu". Miten tarkka sommitelma, mikä autius ja yksinäisyys, ja millainen vaalean valon leikki.

Tiivis ja täyteläinen näyttely on kunnianosoitus 1800-luvun ripustuskulttuurille. Vuosikymmenten avaran ja yksittäistä teosta korostavan ripustuksen rinnalle on nyt selvästi nousemassa värikkäämpi ja 'kaoottisempi' kulttuuri. Hyvä niin, sillä se muistuttaa katsojaa myös siitä, että omaan mieltymykseen kannattaa luottaa. Suurissa museoissa ja laajoissa näyttelyissä ei ole tarkoitustaan katsoa joka ikistä teosta, vaan valikoida teoksista ne, jotka koskettavat juuri sinua. Ja mitä enemmän näyttelyn kokoajat antavat siihen mahdollisuuksia, sitä enemmän kannattaa nähdä vaivaa sen eteen, että itse valitsee itselleen tärkeimmät teokset. Älä pysähdy ilmiselvän valinnan eteen, anna katseesi vaeltaa!

Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttelyn taiteilijamuotokuvat Ateneumin taidemuseossa. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen
Oskari Jauhiainen: Omakuva (1947). Ateneumin taidemuseo, Antellin kokoelmat. Kuva: Kansallisgalleria/Petri Virtanen.

Taiteilijoiden muotokuvia esittelevä käytävägalleria on loputtoman mielenkiintoinen. Tosin en ole aivan varma, olenko iloinen siitä, että muotokuvat esitetään vain kohteen nimellä eikä teoksen tekijää kerrota missään – läheskään kaikki kun eivät ole omakuvia. 

On pakko pysähtyä katsomaan Oskari Jauhiaisen omakuvaa vuodelta 1947. Teoksesta on toisinto Lahden taidemuseossa ja kun olin siellä töissä eikä teos ollut esillä, sain valita veistoksen oman työpisteeni komistukseksi. Jauhiaisen tyyni ja keskittynyt ilme sai minut silloin – ja yhä edelleen – välittömästi rauhoittumaan. Ei mitään hätää, kyllä tämä tästä...

Karl Emanuel Jansson: Sakariston ovi (1871). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Jukka Romu.

Näyttelyssä on välillä myös pieniä, leikkisiä rinnastuksia, kuten Karl Emanuel Janssonin kaksi toisintoa samasta aiheesta. On hienoa nähdä teokset nimenomaan yhtä aikaa, todeta miten taiteilija voi kypsytellä aiheita ja palata niihin yhä uudelleen. 

Karl Emanuel Jansson: Sakariston ovella (1874). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Antti Kuivalainen.

Ajatuksia herättävän, ja valinnanvapautta korostavan näyttelyn heikot lenkit ovat Kalevalaa ja symbolismia esittelevät huoneet. Miksi vain nämä? Miksei mitään haastavaa ja uutta? Missä ovat kokoelmien unohdetut helmet näissä aihepiireissä? Gallen-Kallelat on nähty ennenkin, olisin odottanut jotakin muuta.

Toivon, että näyttely antaa kävijöille edes pienen aavistuksen siitä, millaisen työmäärän ja valinnanvaikeuden eteen näyttelytyöryhmä joutuu, kun se toteuttaa kokoelmanäyttelyitä. Näyttelyssä on esillä reilusti yli 300 teosta, mutta se on vain pieni ripaus Kansallisgallerian kokoelmista. Kun kyse ei ole teemanäyttelystä, vaan useita vuosia esillä olevasta perusnäyttelystä, on tietyt klassikot pakko asettaa esille. Jos näyttely toteutettaisiin ilman tiivistä ripustusta, nykyajalle tyypillisen väljästi, pitäisi teoksista karsia vielä puolet pois. Mitkä teokset sinä karsisit? Mitkä valitsisit?

Oikealla Albert Edelfeltin "Lapsen ruumissaatto", 1879. Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttely Ateneumin taidemuseossa. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen

Voisiko Suomen taiteen tarinan kertoa esimerkiksi ilman Albert Edelfeltin "Lapsen ruumissaattoa"? Uskaltaisitko jättää teoksen pois näyttelystä? Tuskin. Sitä paitsi, perämiehenä istuskelee ilmiselvästi itse Dustin Hoffman, mikä ilahduttaa minua joka kerta!

http://www.ateneum.fi/nayttelyt/suomen-taiteen-tarina/