Seuraan aktiivisesti erilaisia nettikirpputoreja. Sunnuntai-iltana huomiotani kiinnitti Facebookin Pohjoismaisen Designin kirpputorilla myynnissä ollut upea tumma Domus tuoli. Sen pyyntihinta oli todella alhainen, vain kolmekymmentä euroa. Tuolissa oli pohjassa ainoastaan leima Matti G. Wilska. Myyjä, Pia Lindroos-Joutsimies oli itse epävarma tuolin aitoudesta ja siksi hinta oli niin alhainen. Hän oli aikoinaan löytänyt kaksi samanlaista tuolia, joista toisen hän oli ehtinyt jo myydä. Lindroos-Joutsimies oli käynyt arvioittamassa tuoleja myös joillain asiantuntijoilla, jotka eivät uskoneet tuoleja aidoiksi. Myöhemmin toinen tuoleista oli ollut hänen äitinsä kotona, mutta äidin kuoleman jälkeen Pia päätti laittaa tuolin myyntiin.
No, aitohan tuoli kuitenkin oli. Myynti-ilmoitukseen oli tullut satoja tykkäyksiä ja epätoivoiset ostajakandidaatit olivat asettuneet kymmenien henkilöiden mittaisiin jonoketjuihin.
Nettikirppiksillä on tarkat säännöt ja etiketit, miten niissä tulee toimia, jotta myyminen, varaaminen ja ostaminen onnistuisi. Ensimmäiseksi alustavan varauksen tai ostoilmoituksen tehnyt saa sääntöjen mukaan tuolin omakseen. Tässä tapauksessa oli kuitenkin kyseessä arvokas tuoli, jota myyjä myi paljon alle sen todellisen arvon. Vaikka säännöt sanoisivat mitä, moraalisesti tuntuisi oikealta, mikäli myyjä voisi tällaisissa tapauksissa perua tuolille asetetun liian alhaisen hinnan ja laittaa sen uudelleen myyntiin käypään hintaan. Vanhoja Domus tuoleja on myyty huomattavasti kalliimmalla: yleensä pyyntihinta on kunnosta riippuen 150 eurosta ylöspäin. Bukowskis myi muutama vuosi sitten kuusi tuolia yli kolmellatuhannella eurolla. "Tunnista Design klassikot"-kirjassa (2009) vanhan Domus-tuolin arvoksi määriteltiin noin 300 euroa. Uustuotantona tuolin hinta on kuudensadan euron kieppeillä.
Aloin lukea pitkää viestiketjua ja huomasin, että keskellä ketjua Matti G. Wilskan tytär Liisa Wilska oli kirjoittanut tuolin kuuluneen hänen isälleen ja joutuneen aikojen saatossa, isän kuoltua, hukkaan. Voi mikä sattuma, mietin. Ryhmässä moni kirjoitti, miten hienoa olisi, jos tuoli menisi jonoista ja säännöistä huolimatta Wilskalle, jolla tuolia kohtaan on eniten tunnearvoa.
Leiman takaa löytynyt tuolin omistaja oli insinööri Matti Gunnar Wilska (1925-1993), joka oli pelastanut tuolin alunperin Hyvinkään ammattikoululta joskus 1960-luvulla, saadessaan kuulla, että niitä oltiin sieltä hävittämässä. Ei niiden arvoa tuolloin ymmärretty. Insinöörimiehenä Wilska kuitenkin ymmärsi niiden lujuuden, ergonomisuuden ja kestävyyden päälle. Kotiin, olohuoneeseen "vanerirotiskoja" ei kuitenkaan otettu, vaan ne vietiin Wilskan työhuoneeseen. Pedanttina miehenä hän myös nimikoi leimalla omat tuolinsa.
Tuolia myynyt Pia Lindroos-Joutsimies kertoi hänelle tulleen useita yksityisviestejä, joissa ostajat tarjoutuivat maksamaan tuolista huomattavia summia, mikäli pääsisivät jonon ohi suoraan kaupantekoon. Pia Lindroos-Joutsimiehen mukaan raha ei tässä tilanteessa ollut se kuitenkaan se merkittävin seikka, vaan se, että tuolin saisi henkilö, jolla olisi siihen tunneside. Tuolin ensimmäisenä varanneella ostajalla oli sydän paikallaan ja hän luopui tuolistaan Liisa Wilskan hyväksi. Hän oli ajatellut tuolia kotiinsa lapselleen työtuoliksi, ei jälleenmyyntiin, voittoa tavoitellen. Luettuaan ketjua pitemmälle, ja huomattuaan Wilskan kommentit, hänenkin mielestään tuolin kuului päästä takaisin Wilskalle. Oli hienoa huomata, että tässä myyntitapahtumassa ryhmän säännöt olivat mukautuvaisia ja lopputuloksena kaikille jäi hyvä mieli.
Tänään, maanantai-iltana, Matti Wilskan tuoli "palaa kotiin". Liisa Wilska kertoo tuolin tulevan hänen kodissaan muistuttamaan rakkaasta edesmenneestä isästä. Tällä tuolilla on mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan ja varmasti kaiken tämän jälkeen myös entistä suurempi tunnearvo.
Olkoon tämän tuoli muistutuksena siitä, miten uskomattomien sattumien ja käänteiden kautta voidaan päätyä onnelliseen loppuun. Pia Lindroos-Joutsimies pohtikin, että kenties hänen edesmennyt äitinsä sekä Liisa Wilskan isä olivat yhdessä pilven reunalla kehitelleet tämän pienen jutun, jotta saisimme hauskan ja mukavan tarinan. Kukapa tietää.
Lähteet: HS Muistokirjoitus 16.9.1993 sekä ostajien ja myyjien haastattelut
Ps. Blogini Löytöretkeilijän Paratiisi löytyy myös Facebookista
