Isoäitini kuoli minun ollessani puolivuotias, joten omakohtaisia muistoja ei minulla hänestä ole. Konkreettinen muistoni hänestä on hieno minkkipuuhka, jota olen itsekin käyttänyt joissain iltatilaisuuksissa. Onneksi minulla on hallussani sukuni vanhat valokuva-albumit sekä isovanhempieni kirjeenvaihto.
Vanhojen kirjeiden ja valokuvien kautta lähden tavoittamaan ihmistä aikojen takaa oppaanani myos eri ihmisten välähdyksenomaiset kuvaukset hänestä: "Irja oli meistä älykkäin ", "Isoäitisi oli ensimmäisiä, jotka leikkasivat hiuksensa polkkatukaksi", "Hän oli komea nainen", "isoäidilläsi oli aina suuri hattu päässään ja hän oli hienosti puettu" , "Hän oli ensimmäisiä naisia, joka pukeutui housuihin Helsingissä", "Äiti oli hyvin taiteellinen ja luova"...
Isoäitini Irja syntyi vuonna 1910 suuren maalaistalon tyttäreksi. Häntä pidettiin aina jotenkin erityisenä, muita parempana. Jopa hänen isommat sisaruksensakin ihailivat häntä. Hän tiesi tarkkaan, mitä halusi ja ilmoitti jo nuorena "navettaan minä en muuten mene." Eikä mennyt.
Häneen ladattiin suuria odotuksia, kun hän tyttäristä ainoana kirjoitti ylioppilaaksi 1920-luvun lopulla ja meni Helsingin Yliopistoon lukemaan juridiikkaa. Sitä ennen hän ehti viettää vauhdikkaan kesän Ahvenanmaalla kokien kenties pienen romanssinkin paikallisen komean talonpojan kanssa, josta on useampi kuva vanhassa albumissa. Tosin albumista on myös revitty irti monia kuvia. Ehkä niiden katsominen tuotti tuskaa? Vai oliko asialla isäni pikkupoikana vuosia myöhemmin?
Toisen maailmansodan aikaan hän työskenteli kansanhuoltoministeriössä, jossa tutustui isoisääni. Ikävä kyllä isoisäni oli tuolloin naimisissa ja suhde oli salattava. Tuohon aikaan avioero oli tuotti häpeää kaikille osapuolille. Kirjeenvaihto kolmiodraaman osapuolten kesken on kipeää luettavaa. Sodan loputtua pari sai toisensa, mutta ilman kummankaan perheen hyväksyntää. Isoisäni perheen silmissä suomenkielinen talon tytär ei ollut tarpeeksi hieno heidän pojalleen ja isoäitini perhe taas karsasti vanhempaa, eronnutta miestä.
Isoäitini ja isoisäni aloittivat yhteisen elämänsä Helsingissa. Avioliitto vaikuttaa olleen hyvin onnellinen ja puolisot kunnioittivat ja ihailivat toinen toisiaan. Lapsia he saivat kolme, joista nuorimman syntyessä isoisäni oli jo kuusissakymmenissä. Isoisäni sai maanviljelysneuvoksen arvonimen, mutta eron, kasvavan perheen ja ehkäpä liian leveän elämäntyylin myötä hänen varallisuutensa oli huvennut ja hän joutui jatkamaan myös vanhoilla päivillään aktiivisesti työelämässä.
En tiedä, olisiko isoäitini halunnut jatkaa työtään juristina. Porvarillisen rouvan ei kuitenkaan sopinut työskennellä kodin ulkopuolella, mutta lisätienestit olivat tarpeen, jotta haluttu elintaso säilyisi. Isoäitini alkoi suunnittelemaan ja ompelemaan hienoja iltapukuja varakkaille ystävilleen. Sana kiiri ja hän sai työllistettyä ateljeessaan myös yhden ystävänsä.
Kirjeistä päätellen isoäitini oli intohimoinen, syvästi rakastava ja myös varsin joviaali, vapaa sielu. Ehkä omien kokemuksiensa vuoksi hän ei tuominnut ketään. Ystävinään perheellä oli ihmisiä eri sosiaaliluokista, myös naispariskunta, jonka suhteen todellisen laidan perheen lapset ymmärsivät vasta aikuisina. Isoäitini ja isoisäni avasi kodin ovet myös pääkaupunkiseudulle opiskelemaan tulleille sukulaislapsille.
Minun, isoäitini ensimmäisen lapsenlapsen, syntymä oli hänelle suuri onnenaihe. Isoäitini oli suunnitellut hoitavansa minua vanhempieni käydessä töissä. Ratkaisu oli kätevä, sillä vanhempani asuivat tuolloin samassa talossa isovanhempieni kanssa, suuresta asunnosta erotetussa yksiössä. Toisin kävi. Eräänä päivänä isoäitini meni selkäkipujen vuoksi sairaalaan. Kävi ilmi, että hänellä oli pahasti levinnyt rintasyöpä. Kahden viikon kuluttua hän oli poissa.
Voiko kaivata jotain, jota ei ole koskaan tuntenutkaan? Uskon, että se on mahdollista. Mietin usein häntä, meillä olisi ollut paljon yhteistä. Hän oli kiinnostunut kulttuurista ja taiteesta, opiskellut jopa jonkin aikaa Turun piirustuskoulussa, rakasti muotia, vaatteita ja sisusti intohimoisesti kotiaan. Onneksi minulla on jäljellä kirjeet, joiden kautta voin opetella tuntemaan hänet.
